Kotonahan me on tehty vepen vientiä aina sillon tällön. Ainoana ongelmana on, että Riitti on hieman itsekäs, ja jos Riitti tulee hakemaan esineen Käämin suusta, niin Käämihän antaa esineen Riitille, jolloin viennin suorittaja on useimmiten Riitti. Mutta sillon tällön jos muistaa sulkea Riitin oven taakse, niin Käämikin on päässyt viennin suorittamaan. On käytetty mahdollisimman painavia, suuria ja hankalasti kannettavia esineitä, jotta suoritus olisi riittävän haastava. Välillä taas on harjoiteltu luovutusta, eli koitettu opettaa ettei esinettä syljetä käteen, vaan se ojennetaan käteen ja siitä irrotetaan vasta kun koira on varma että ihmisellä on siitä kunnon ote. Ja sitä esinettä tarjotaan ihmiselle nätisti odottaen vaikka kättä ei heti näkyisikään. Tässä on palkattu koiran omista hoksottimien käytöstä, saa nähdä tuleeko meille ongelmia tulevaisuudessa esim tokossa, kun esineiden luovutus on rakennettu vepeä ajatellen. Toisaalta tokon ja vepen esineet on melko erilaisia keskenään, joten eiköhän se ihan hyvin suju.
Viikonloppuna otettiin vepekamppeet kainaloon, ja lähdettiin metsään. Valittiin umpihankipaikka, täällä etelässähän on lumen syvyys parhaimmillaan 80cm, ja vastaanottaja käveli kiertäen kaukaa vastaanottopaikalle. Lähetysmatkaa oli ekalla kertaa noin 20 metriä ja tokalla noin 30 metriä. Vastaanottaja oli penkan takana kyykyssä, mukanaan lelu ja namit. Vastaanottaja nosti kättään, aivan kuin veneessä olisi. Minä lähetin Käämin ensin pelastusliivit suussa, toisella kertaa köysi suussa. Molemmilla kerroilla Käämi keskittyi hienosti istumiseen, tuijottaen ihmistä ja nostaen katseen ihmisestä vasta minun tarjotessa esinettä. Esineen Käämi otti suuhun istuen paikallaan, mutta lähtien samalla sekunnin sadasosalla kuin tykinkuulana kohti ”venettä”. Ohjaajan hitaudesta johtuen käsky ”vie” taisi tulla vasta koiran ammuttua itsensä matkaan. Luovutus tapahtui mallikkaasti, Käämi odotti hienosti että esine oli ihmisellä varmasti kädessä ja irrotti vasta sitten. Aika, joka menee siihen, kun esine on yhtä aikaa kiinni sekä vastaanottajan kädessä että Käämin suussa, on noin 0,5 sekuntia, eli sitä ei pitäisi mitenkään voida tulkita tiputtamiseksi, eikä kyllä pitäisi hylätä siksikään ettei koira irrota. Enskerralla otetaan pidempi matka ja enemmän odotusaikaa ennen kuin ihminen ojentaa käden esinettä kohti. Palkaksi "veneestä" namia ja sitten lelu, jonka suussa Käämi juoksi takaisin "rantaan".
Jospas päästäisiin uimaan koirauimalaan tässä talvella, niin pääsisi ottamaan viennin siellä. Tulispa jo kevät..
Tässä pieni vesipelastaja viime kesän vikoista kisoista, samalta se näytti nytkin hankeen sukeltaessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti